Yhteenveto SOTEKO-hankkeen loppuraportista annetuista lausunnoista
Yhteenveto
Lausuntoyhteenveto; sosiaali- ja terveysalan korkeakoulutuksen kehittämishanke
Yleiset huomiot loppuraportista
Tähän lausuntoyhteenvetoon on koottu erityisesti kysymyksiä, joista lausunnonantajat näkemykset ovat olleet eriäviä loppuraportin ehdotusten kanssa. Yhteenvedossa ei ole toistettua kaikkia niitä ehdotuksia, joista on ollut yhtenevä käsitys.
Loppuraporttia pidettiin pääosin onnistuneena. Lausunnonantajat kiittivät loppuraporttia tärkeän teeman käsittelystä, kattavuudesta, aiheen monipuolisesta käsittelystä sekä tilastojen ja aiemman tutkimuksen hyödyntämisestä. Loppuraportin ehdotuksia pidettiin pääosiltaan kannatettavina. Useat lausunnonantajat pitivät tärkeänä kehittää koulutuspolkujen sujuvuutta, mutta korostivat, että samaan aikaan tarvitaan kestäviä ja pitkäjänteisiä ratkaisuja, joilla taataan riittävät tutkintoon johtavan koulutuksen koulutusmäärät ja niiden rahoitus.
Loppuraporttia kritisoitiin siitä, ettei sosiaali- ja terveysalan korkeakoulutuksia käsitelty kokonaisuutena, vaan esimerkiksi lääketieteellinen koulutus, psykologien koulutus ja kuntoutuksen alan koulutus oli jätetty hankkeen toimeksiannon ulkopuolelle. Osa lausunnonantajista esitti, että myös niin kutsuttuja SORA-säännöksiä, sosiaali- ja terveysalan kansainvälistä rekrytointia, harjoittelujen rahoitusta ja tohtorikoulutusta olisi tullut käsitellä samassa yhteydessä. Erityisesti ammattikorkeakoulut, mutta myös palvelujärjestelmän edustajat ja THL esittivät, että ylemmän ammattikorkeatutkinnon ja erikoistumiskoulutuksen asemaa olisi tullut käsitellä laajemmin. Osa lausunnonantajista korosti YAMK-tutkinnon tärkeyttä osaamistarpeisiin vastaajana ja osa taas suhtautui niihin kriittisesti korostaen ensisijaisesti ammattikorkeakoulututkintojen tarjoamista.
Lausunnoissa kiinnitettiin huomiota siihen, että ehdotukset on esitetty yleisellä tasolla ja osan niistä toteuttaminen tarvitsee vielä jatkovalmistelua. Valtiovarainministeriö totesi lausunnossaan, että loppuraporttien ehdotukset tulee toteuttaa nykyisten resurssien puitteissa.
Näkemykset ehdotuksista sosiaalialan siirtymien sujuvoittamiseksi korkeakoulusektorien välillä ja ehdotusten toimeenpanosta
Lausunnonantajat pitivät ehdotuksia pääosin kannatettavina. Opetussuunnitelmien yhteistä tarkastelua kannatettiin laajasti, mutta lausunnoissa tuotiin esiin myös tehtävän vaatima työmäärä ja aika. Valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto Sosnet on sitoutunut omalta osaltaan edistämään loppuraportissa esitettyjä sosiaalityön koulutuksen linjauksia ja niitä koskevia ehdotuksia. Yliopistojen mukaan haasteen yhtenäisten AHOT-menettelyiden laatimisessa ammattikorkeakoulusta tuleville opiskelijoille muodostavat myös ammattikorkeakoulujen keskenään erilaiset opinto-ohjelmat ja sisällöt.
Useat ammattikorkeakoulut pitivät kuitenkin 60 opintopisteen laajuisia täydentäviä opintoja liian laajoina ja ehdottivat sosiaalityöntekijän kelpoisuutta koskevan kelpoissäätelyn uudelleentarkastelua ja ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon huomioimista. Osa työnantajista ja THL painottivat lausunnoissaan, ettei kelpoissäännöksiä saa heikentää.
Opiskelijajärjestöt ja osa työnantajien edustajista ei kannattanut ensikertalaisuuskiintiöiden nostamista. Useissa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen ja osassa työnantajien lausuntoja korostettiin tarvetta sosionomikoulutuksen ja sosiaalityöntekijäkoulutuksen erilaiseen ammatilliseen profiiliin ja osaamisvaatimuksiin. Sosiaalityön avoimen yliopisto-opetustarjontaa pidettiin tärkeänä, mutta esiin tuotiin myös se, ettei tarjonta voi kattaa kaikkia opintoja SORA-säännösten soveltamisen ja eräiden kurssien korkeiden järjestämiskustannusten vuoksi. Lisäksi yhdessä lausunnossa tuotiin esiin, ettei kaikille avoimia yliopisto-opintoja suorittaneille voida tarjonta riittävästi koulutuspaikkoja maisterivaiheen koulutuksessa.
Lisäksi useat lausunnonantajat ehdottivat sosiaalityöntekijän kelpoisuuden antavan koulutuksen tilastoinnin kehittämistä. Yliopistot toivat lausunnoissaan esiin, että laadukkaan sosiaalityöntekijöiden yliopistokoulutuksen suunnittelun ja järjestämisen edellytyksenä on koulutuksen rahoituksesta ja aloituspaikoista tehtävät pitkän aikavälin linjaukset ja päätökset.
Valvira kiinnitti lausunnossaan huomiota siihen, että ulkomaisen sosiaalialan tutkinnon suorittaneella on mahdollisuus pätevöityä sosiaalityöntekijäksi suorittamalla täydentäviä opintoja, mutta samanlaista mahdollisuutta ei ole sosionomikoulutuksen suorittaneella.
Näkemykset ehdotuksista terveysalan siirtymien sujuvoittamiseksi korkeakoulusektorien välillä ja ehdotusten toimeenpanosta
Lausunnonantajat pitivät ehdotuksia pääosin kannatettavina. Erityisesti useiden ammattikorkeakoulujen mielestä täydentäviä opintojen enimmäismäärä 60 opintopistettä on liian korkea, eikä täydentäviä opintoja tulisi edellyttää lainkaan. Lausunnonantajat tukivat laajasti ehdotusta siitä, että täydentäviä opintoja vaaditaan mahdollisimman vähän.
Pääosa työnantajien edustajista kannatta, mutta osa myös vastusti soveltuvan ammattikorkeakoulututkinnon tai alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden valintaa suoraan maisteritutkintoon. Useissa lausunnoissa korostettiin aiemman sosiaali- ja terveysalan työkokemuksen tärkeyttä terveystieteiden koulutukseen valittavilta. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välinen opetussuunnitelmayhteistyö ja ristiinopiskelu sai kannatusta, mutta ammattikorkeakoulujen mukaan ristiinopiskelua ei voi toteuttaa 30 opintopisteen laajuudelta, sillä valinnaisiin opintoihin sisältyy myös mm. sairaanhoitajan tutkinnossa vaadittavaa pakollista harjoittelua ja koska opiskelijoilla on tarvetta syventää tai laajentaa myös hoitotyön sisällöllistä osaamista. Ammattikorkeakoulut painottivat vastauksissaan opintojen, mukaan lukien opinnäytetyön, rinnastamista yliopisto-opintoihin. Myös osa ammattijärjestöistä ja työnantajan edustajista nosti esiin tarpeen kliinisten taitojen ja käden taitojen kehittämiseen osana ammattikorkeakoulututkintoon johtavaa koulutusta.
Näkemykset ehdotuksista kaksoistutkintojen kehittämiseksi ja ehdotusten toimeenpanosta
Kaksoistutkintojen kehittämistä tehdyt ehdotukset saivat laajasti kannatusta. Useiden lausuntojen mukaan kaksoistutkintoihin esitetyt ratkaisut on selvitetty laajasti eri vaihtoehtoja tarkastellen ja esitetyt ehdotukset ovat selkeät ja perustellut. Useissa lausunnoissa korostettiin, että kätilö-, terveydenhoitaja- ja ensihoitajakoulutuksesta tulee jatkossakin myöntää tutkintonimike. Ensihoitajien laillistamista ensihoitajina kannatettiin laajasti. Kaksoistutkintojen huomioimista korkeakoulujen rahoituksessa pidettiin tärkeänä.
Useissa lausunnoissa pidettiin tärkeänä sitä, että edellä mainitut koulutuksen suorittaneet ammattihenkilöt saavat myös sairaanhoitajan kelpoisuuden. Oulun ammattikorkeakoulun nosti kuitenkin lausunnossaan esiin, että 60 op:n kokonaisuus on suppeampi ensihoitajan osaamisen kehittymisen kannalta kuin nykyinen koulutus on tällä hetkellä.
Esitystä kätilökoulutuksen kehittämiseksi kannatettiin muuten laajasti, mutta osa lausunnonantajista piti ongelmallisena sitä, että EU:n ammattipätevyysdirektiivien 2005/36/EY ja 2013/55/EU mukainen pätevyys edellyttää vuoden laajuista ammattikokemusta tutkinnon suorittamisen jälkeen. Osa lausunnonantajista kiinnitti huomiota siihen, että kätilökoulutuksen koulutus on pitkä eikä SOTEKO-hankkeessa ei tehty ehdotusta koulutuspolun lyhentämiseksi. Osa ammattikorkeakouluista esitti, että kätilökoulutukseen tulisi olla samanaikainen pääsy kuin sairaanhoitajakoulutukseen.
TEHY, Kätilöliitto ja Oulun ammattikorkeakoulu eivät kannattaneet kätilökoulutuksen kehittämiseksi tehtyjä ehdotuksia, vaan ehdottivat koulutuksen järjestämistä ylempään ammattikorkeakoulututkintoon johtavana koulutuksena. Turun yliopisto taas ehdotti kaksoistutkintoihin johtavien koulutusten toteuttamista yliopistoissa. THL:n mukaan kätilökoulutusta koskeva ehdotus ei vastaa kansainvälistä tasoa eikä sitä, mitä kätilötyö on jo nykyään, koska mm. lääkäreiltä on siirretty tehtäviä kätilöille.
Suomen Terveydenhoitajaliiton lausunnossa toisaalta kannatettiin työryhmän ehdotusta terveydenhoitajakoulutuksen järjestämiseksi, mutta toisaalta todettiin, että tutkintoa ei ole mahdollista suorittaa esimerkiksi suorittamalla tutkinnon osia, koska oppisisällöt rakentuvat aiemmin opitun pohjalle ja edellyttävät teoriaopintojen opiskelua ennen työharjoittelua sekä opintojen etenemistä ajallisesti tietyssä järjestyksessä.
Näkemykset korkeakoulujen sosiaali- ja terveysalan vetovoimaa ja harjoittelua koskevista ehdotuksista ja niiden toimeenpanosta
Loppuraportin ehdotuksia kannatettiin laajasti. Korkeakoulujen ja työnantajien yhteistyötä pidettiin keskeisenä toimenpiteiden onnistumiseksi. Korkeakoulut ja työantajat ovat lausuntojen perusteella sitoutuneita yhteistyöhön. Useat lausunnonantajat tunnistivat samat harjoittelua ja koulutuksen vetovoimaa koskevat kehitystarpeet. Kansainvälisten opiskelijoiden harjoittelua koskevien haasteiden kuvausta pidettiin onnistuneena ja useissa lausunnoissa tunnistettiin kehittämisen vaativan lisäpanostuksia. Erityisesti korkeakoulujen lausunnoissa toistui huoli harjoittelupaikkojen riittävyydestä ja niissä saadun ohjauksen laadusta.
Loppuraporttia kritisoitiin kuitenkin etenkin ammattikorkeakoulujen lausunnoissa siitä, etteivät ehdotukset tuottaneet riittävästi uusia avauksia eivätkä ehdotukset olleet toimeenpanon osalta riittävän konkreettisia. Erityisesti yliopistot olivat sitä mieltä, että hankkeessa olisi pitänyt käsitellä myös harjoittelusta maksettavia korvauksia ja että myös yliopistoissa suoritettavat sosiaali- ja terveysalan korkeakoulutukset tulisi saada sosiaali- ja terveysministeriön koulutuskorvausjärjestelmän piiriin. Moni lausunnonantaja totesi, että koulutuksen vetovoiman sijaan jatkossa pitäisi kiinnittää enemmän huomiota työelämän pitovoiman kehittämiseen, kuten työhyvinvoinnin, johtamisen, palkkaukseen ja urakehitykseen. Lisäksi ehdotettiin tietopohjan luomista ja sekä koulutuksen keskeyttämisen sekä veto- ja pitovoiman muutoksen seuraamista.
Osa lausunnonantajista olisi korostanut enemmän jatkuvan oppimisen mahdollisuuksia, erityisesti erikoistumiskoulutuksen ja täydennyskoulutuksen kehittämistä ja rahoitusta sekä näihin kytkeytyviä urapolkuja vetovoiman kehittämiseksi. Koulutus- ja urapoluista viestimistä pidettiin tärkeänä vetovoiman kehittämiseksi, mutta muutamissa lausunnoissa todettiin, etteivät ne edes toteudu tällä hetkellä.
Vain muutamaan ehdotukseen suhtauduttiin kriittisesti. Monet lausunnonantajat suhtautuivat myönteisesti ehdotukseen viimeisen harjoittelun palkallisuudesta, mutta monet kiinnittivät kuitenkin huomiota sen vaatimiin resursseihin. Muutama työnantaja kritisoi ehdotusta viimeisen ammattikorkeakoulututkintoon kuuluvan harjoittelun muuttamisesta palkalliseksi ja piti toteuttamiskelpoisempana työsuhteen opinnollistamisen toimintamallin kehittämistä. Hali ry toteaa ehdotuksen toimeenpanoa koskien, että erityisesti opintojen loppupuolelle sijoittuvan harjoittelun osalta on huolehdittava, ettei lainsäädäntö aseta tarpeettomia rajoituksia sille, miten opiskelijat huomioidaan osana henkilöstörakennetta tai mitä työtehtäviä opiskelija voi itsenäisesti suorittaa ja että harjoittelu täytyy toteuttaa myös yksityisellä palveluntuottajilla. TEHY taas vastusti harjoittelun toteuttamista työsuhteessa.
Ammattikorkeakoulut kannattivat laajasti sitä, että työpaikoilla tulisi olla valmius harjoittelujen ohjaamiseen myös englanniksi ja selkosuomella. Osa työnantajien edustajista taas oli sitä mieltä, että harjoittelut toteutetaan vain ruotsiksi tai suomeksi, eikä opiskelija voi suorittaa harjoitteluja ilman riittävää kotimaisten kielten taitoa. Taideyliopiston mukaan kansainvälisten opiskelijoiden harjoittelumahdollisuuksien vähyys ei johdu pelkästään yksittäisistä tekijöistä, vaan pikemminkin laajemmista systeemisistä haasteista ja taustalla vaikuttavista perimmäisistä syistä, joista yksi on rakenteellinen rasismi, jota tulisi purkaa.
Näkemykset jatkuvaa oppimista koskevista ehdotuksista ja niiden toimeenpanosta
Ehdotuksia pidettiin useimmissa lausunnoissa perusteltuina ja oikeansuuntaisina. Lausunnonantajat pitivät laajasti TKI-toimintaa, korkeakoulujen ja työelämän tiivistä yhteistyötä, yhteistyön rakenteita ja koulutustarjonnan kehittämistä tärkeinä edellytyksinä jatkuvalle oppimiselle. Lisäksi lausunnonantajat nostivat esiin koulutustarpeiden ennakoinnin kehittämisen. Useissa lausunnoissa toivottiin, että loppuraportti olisi käsitellyt tarkemmin yhteistyön ja ennakoinnin rakenteita. Osassa lausuntoja esitettiin, että korkeakoulututkinnon täydentämistä ja siihen tähtääviä eri koulutusmuotoja, niiden sääntelyä ja rahoitusta olisi tullut tarkastella enemmän rinnakkain ja yhtenä kokonaisuutena. Haasteellisena pidettiin myös sitä, ettei meillä Suomessa ole järjestelmää, josta erikoistuminen/ erikoisosaaminen olisi todennettavissa.
Lausuntojen perusteella tarvittaisiin täydentävän koulutuksen ohjausta, yhtenäistä sääntelyä ja nykyistä tasapuolisempaa osaamisen kehittämisen mahdollisuutta kaikille eri asiantuntemusaloille. Muutamissa lausunnoissa nostettiin esiin perustutkintoa täydentävässä koulutuksen puutteet muussa kuin lääkärikoulutuksessa, esimerkiksi sosiaalialalla ja diagnostisilla aloilla, sekä erikoistumiskoulutuksen rahoituksen puuttuminen esimerkiksi psykologiassa ja farmasiassa.
Sekä korkeakoulujen, työnantajien että ammattijärjestöjen lausunnoissa nostettiin esiin, että erikoistumiskoulutuksen ja täydennyskoulutuksen toteuttaminen edellyttää rahoitusta. Arenen mukaan ehdotuksissa tuodaan hyvin esille haasteet, jotka liittyvät sote-henkilöstö jatkuvan oppimisen koulutustarjonnan rahoittamisen. Arenen mukaan ammattikorkeakouluilla ei ole mahdollista lisätä erikoistumiskoulutusten, tutkinnon osien tai täydennyskoulutuksen määrää omalla perusrahoituksellaan, vaan rahoitusta koulutuksen hankintaan tarvitaan hyvinvointialueilta, muilta työnantajilta ja sosiaali-ja terveysministeriöltä. Akava esitti muun muassa koulutuksen verovähennysten laajentamista ja koulutusseteliä ratkaisuiksi täydennyskoulutuksen rahoitukseen.
Koulutus- ja urapolkujen kehittäminen sekä TKI-toiminnan tuominen osaksi toimenkuvia sai laajasti kannatusta. Osa lausunnoista nosti esiin, että tämä ei kuitenkaan toteudu tällä hetkellä. Esimerkiksi psykologian alalla ei ole käytäntöä ja tutkimusta yhdistäviä tehtävänkuvia eikä VTR-tyyppistä rahoitusta ja jatkokouluttautuminen on mahdollista pääosin henkilökohtaisella rahoituksella ja irtautumalla julkisen sektorin tehtävistä.
Unifin mukaan sosiaalihuollon osalta täydennyskoulutusta on tällä hetkellä tarjolla vain vähän ja pistemäisesti. Maksullista täydennyskoulutusta ei ole juuri tarjolla, koska sille ei ole ollut kysyntää. Tarjolla on lähinnä työnantajan järjestämää ja lyhyttä koulutusta, joka kohdentuu tyypillisesti esimerkiksi muuttuvan lainsäädännön vaatiman tietojen päivittämiseen. Riittävä täydennyskoulutus edistää työntekijöiden hyvinvointia ja työhön sitoutumista. Sote-alojen jatkuvaan oppimiseen ja sen rahoituksen korjaamiseen tulee siksi kiinnittää erityistä huomiota. Myös psykologiliitto toteaa lausunnossaan, etteivät työnantajat hanki riittävästi täydennyskoulutusta.
Useiden työnantajien lausuntojen mukaan hyvinvointialueiden taloudellisten resurssien niukkuus ja henkilöstöresurssien niukkuus vaikeuttaa ehdotusten toimeenpanoa, vaikka ehdotuksia muuten kannatettiin laajasti. Sosiaali- ja terveydenhuollon TKI-rakenteiden luomista ja kehittämistä pidettiin tärkeänä. Yhdessä lausunnossa kuitenkin todettiin, että kun koko alalla on haasteita työvoiman saatavuuden ja riittävyyden kanssa, ja ne eivät korjaannu yksin TKI-rakenteilla. Työntekijöitä ei riitä perustehtäviin, jolloin tutkimuksen, kehittämisen ja työn ohella oppimisen ylläpitäminen on haasteellista. Jatkuvan oppimisen näkökulma vaatii uudenlaista organisoitumista ja taloudellisia resursseja, jotta työntekijöillä olisi mahdollisuus perustyön ohella kehittää ja innovoida uutta. Sosiaalihuollossa esimerkiksi työnjaon selkeyttäminen sosiaalityöntekijän ja sosionomin tehtävissä voi auttaa jonkin verran resurssoinnin tilannetta.
Ennakointi olisi tärkeää, jotta osaamista pystyttäisiin vahvistamaan tuleviinkin tarpeisiin. Siksi olisi hyvä kartoittaa, mitä tarpeita meillä on lähitulevaisuudessa.
Vaikka YTA-aluetason yhteistyötä pidettiin kannatettavana, monissa lausunnoissa todettiin, että myös hyvinvointialue muodostaa TKI- ja koulutustoiminnassa tarkoituksenmukaisen tason yhteistyölle. Useissa lausunnoissa pidettiin korkeakoulujen digivision ja digitalisaation hyödyntämistä tärkeänä ehdotuksena, mutta lausunnoissa todettiin ehdotuksen jääneen tältä osin liian yleistasoiseksi. Myös ehdotusta pienten osaamiskokonaisuuksien hyödyntämistä pidettiin pääosin hyvänä, mutta vielä selkeyttämistä vaativana.
Ehdotusta tutkintoon johtavan koulutuksen modulaarisuuden hyödyntämisestä kannatettiin laajasti, mutta todettiin myös niiden tarjoamisen edellyttämät lisäresurssitarpeet. Osassa lausuntoja todettiin, että koulutus on jo tällä hetkellä modulaarista. Modulaarisen tarjonnan profilaatiosta TKI-toiminnan vahvuuksien mukaisesti todettiin, ettei TKI-toiminta toteudu erikoisalojen mukaisesti, vaan ohjautuu rahoituslähteiden mukaan. TEHY ja SAMOK suhtautuivat varauksellisesti erikoistavan osaamisen hankkimiseen osana tutkintoja.
Kuntatyönantajat piti tärkeänä, että ehdotuksen 42 mukaan seuraavalla hallituskaudella palataan kysymykseen siitä, mikä on perustutkinnon ja sitä täydentävän koulutuksen suhde osaamistarpeisiin vastaamiseksi, missä vaiheessa koulutuksesta siirrytään työmarkkinoille ja miten tutkintoa täydentävä koulutus rahoitetaan ja ohjataan. Turun yliopiston lausunnon mukaan raportissakin esille tuodun talouden niukkuudenkin perusteella olisi ollut järkevää tarkastella syvemmin mahdollisuutta lyhentää sairaanhoitajakoulutus 180 ECTS pituiseksi ja käyttää ”yli” jäänyt 30 opintopistettä valtion kustantamaan erikoistumiskoulutukseen. Kirkkohallitus taas korosti lausunnossaan, että sairaanhoitajan ja sosionomikoulutuksen laajuuden tulee jatkossakin mahdollistaa kirkon kelpoisuuden tuottavien opintojen sisällyttäminen tutkintoon.
Näkemykset mielenterveyspalvelujen osaamistarpeisiin vastaavan koulutuksen kehittämisestä ja niiden toimeenpano
Lausuntojen mukaan ehdotukset saivat kokonaisuudessaan myönteisen vastaanoton. Erityisesti lausunnoissa kannatettiin painopisteen muuttamista siten, että tuetaan peruspalveluja ja matalan kynnyksen palveluja. Mielenterveyteen liittyvän osaamisen lisäämistä tutkintoon johtavassa koulutuksessa tuettiin. Useissa lausunnoissa korostettiin myös tutkintoa täydentävän erikoistumiskoulutuksen tai ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittamisen merkitystä. Useissa yliopiston lausunnoissa todettiin, että pohdittavaksi tulee, mikä on tutkintoon sisältyvää perusosaamista ja mikä puolestaan tutkinnon jälkeisen työkokemuksen ja täydennyskoulutuksen tuottamaa erikoisosaamista.
Useissa lausunnoissa ehdotuksia kritisoitiin kuitenkin siitä, ettei eri ammattilaisten osaamistarpeita käsitelty riittävästi kokonaisuutena, vaan esimerkiksi psykologien ja sairaanhoitajien roolia ei käsitelty riittävästi ja ehdotukset painottuivat psykoterapiaan, joka muodostaa vain osan mielenterveyspalveluista. Osassa lausuntoja todettiin, että erilaisen mielenterveyttä tukevan ja ennaltaehkäisevän toiminnan roolia olisi tullut käsitellä enemmän.
Psykoterapeuttikoulutuksen maksuttomuutta tai sen maksujen huojentamista kannatettiin, mutta ennakkoehdoksi mainittiin maksujen kompensaatio yliopistoille. Psykologiliitto tuki vahvasti psykoterapeuttikoulutuksen kaksiportaista rakennetta ja piti mahdollisena edetä asiassa nopeasti. THL kannatti psykoterapeuttikoulutuksen jatkoselvittämistä.
Useissa lausunnoissa esitettiin, että pääsy psykoterapeuttikoulutukseen tulee olla mahdollista useilla eri koulutustaustoilla, esimerkiksi sairaanhoitaja- tai sosionomikoulutuksen, teologian tai sosiaalialan yliopistotutkinnon suorittaneilla. Joissakin ammattikorkeakoulujen lausunnoissa ehdotettiin, että ammattikorkeakoulut ja yliopistot järjestäisivät psykoterapeuttikoulutusta jatkossa yhdessä.
Helsingin yliopisto painottaa lausunnossaan, että psykoterapeuttikoulutusten on oltava yliopistotasoisia. Lausunnon mukaan on kriittisen tärkeää, että psykoterapeuttikoulutus säilyy yliopistojen tuottamana koulutuksena. Helsingin yliopisto kiinnittää lausunnossaan huomiota myös siihen, että mikäli terveydenhuollon monikanavarahoitusta tulevaisuudessa puretaan ja KELA:n kompensoimia kuntoutuspsykoterapiamahdollisuuksia karsitaan, vähenee myös opiskelijoiden insentiivi investoida psykoterapeuttikoulutukseen. Lisäksi yliopisto kiinnittää huomiota psykoterapeuttikoulutuksen verokohteluun.
Jyväskylän yliopiston lausunnon mukaan raportissa ei ole uskaltauduttu pohtimaan sote-alan koulutuksen kustannuksia tai kustannuksien jakautumista kokonaisuutena, eri ammattiryhmien erilaisten koulutuskäytäntöjen hyötyjä tai haittoja, tai sitä, millaisia muutoksia eri koulutusalojen tasapuolinen kohtelu tai eri ammattiryhmien saatavuus julkisen sektorin tehtäviin edellyttäisi. Lausunnossa kysytään, miten luotaisiin kaikille sote-aloille yhtenäiset ja tasavertaiset (maksuttoman) koulutuksen käytännöt ja edellytykset. Lausunnon mukaan saavutettavat säästöt voisivat olla koulutuskustannuksia suuremmat, jos näin saataisiin varmistetuksi osaajat kaikille yhteiskunnassa tarpeellisille tehtäväalueille,
Muutamien lausuntojen mukaan mielenterveyteen liittyvä tutkintoon sisällytetty osaaminen tulisi olla yhtenäistä kaikissa ammattikorkeakoulututkinnoissa. Lisäksi ehdotettiin, että myös tutkintoa täydentävän koulutuksen osalta osaamisvaatimuksia tulisi yhdenmukaistaa, esimerkiksi luomalla kliinisesti erikoistuneen sairaanhoitajan nimike. Erityisesti ammattikorkeakoulut kannattivat sosiaali- ja terveysalan tutkintoa täydentävän koulutuksen järjestämistä valtakunnallisesti ja myös mielenterveyspalvelujen tarvitseman erikoisosaamisen järjestämistä osana sitä.
Näkemyksenne sote-uudistusten edellyttämiä osaamistarpeita koskevista ehdotuksista
Ehdotuksia kannatettiin laajasti. Osa lausunnonantajista kritisoi kuitenkin sitä, että raportin ehdotukset jäävät yleiselle, toteavalle tasolle. Lausuntojen mukaan toivottavaa olisi ollut ehdotukset rakenteista, jotka tukevat yhteistyötä korkeakoulujen ja työelämän kesken osaamisen edellyttämän sisällön ja pedagogisten ratkaisujen osalta.
Helsingin yliopiston lausunnon mukaan ehdotukset eivät huomioi riittävästi koulutuksen rakenteellisia kysymyksiä, vaan perustuvat olemassa olevan koulutuksen kehittämiseen. Helsingin yliopiston kokemuksien perusteella uusien koulutusohjelmien ja skaalautuvien opintokokonaisuuksien perustaminen voi olla parempi tapa vastasta osaamistarpeisiin.