Kuntien lakisääteisenä tehtävänä on taata kansalaisille riittävät palvelut eri elämäntilanteissa. Sosiaalihuoltolain (710/1982) mukaan kunnan on huolehdittava sosiaalipalvelujen järjestämisestä asukkailleen. Terveydenhuoltolain (1326/2010) mukaan kunnan on järjestettävä alueensa asukkaiden perusterveydenhuolto ja sairaanhoitopalvelut. Laeissa on määritelty ne sosiaali- ja terveyspalvelut, jotka kuuluvat kunnan järjestämisvastuulle.  Rikoksen uhriksi joutunut voi käytännössä tarvita useita kunnan sosiaali- ja terveyspalveluita, kuten sosiaalipäivystystä, sairaalahoitoa, fyysistä kuntoutusta, psykososiaalista tukea, mielenterveyspalveluita sekä toimeentulotukea.  Turvakotipalveluista ei laissa ole säädetty.
 
Ihmiskaupan uhrien auttamista säännellään kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta annetussa laissa (746/2011, jäljempänä vastaanottolaki).  Vastaanottolain 33 §:ssä määritetään ihmiskaupan uhreille järjestettävät palvelut ja tukitoimet.  Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän rahoittaa valtio.  Kotoutumisen edistämisestä annetun lain (1386/2010) perusteella kunnalle voidaan korvata auttamisesta syntyneet kustannukset siltä ajalta, jonka uhri on auttamisjärjestelmässä.   Sisäministeriössä on vireillä säädösmuutos vastaanottolain muuttamiseksi. Tarkoituksena on vahvistaa auttamisjärjestelmän, erityisesti Joutsenon vastaanottokeskuksen, asema ja tehtävät laissa.
 
Oikeusaputoimistojen ja Valtiokonttorin palvelut ovat valtion tuottamia ja rahoittamia.  Valtiokonttori hoitaa rikosvahinkolain (1204/2005) nojalla valtion varoista maksettavat rikosvahinkokorvaukset.    Oikeusaputoimistot antavat maksutonta oikeudellista neuvontaa kaikille. Oikeusapua annetaan oikeusapulain (257/2002) mukaisesti hakemuksesta korvauksetta tai omavastuuosuutta vastaan hakijan taloudellisen aseman perusteella. Vakavien väkivaltarikosten ja seksuaalirikosten uhri voi saada valtion varoin kustannettavan oikeudenkäyntiavustajan tuloistaan riippumatta oikeudenkäynnistä rikosasiasoissa annetun lain 2 luvun 1 a § (689/1997) perusteella. Oikeudenkäyntiasioissa oikeusapua tarjoavat julkiset oikeusavustajat, asianajajat ja muut lakimiehet, muissa asioissa julkiset oikeusavustajat.
 
Valtion varoista korvataan kustannukset, jotka aiheutuvat sovittelutoiminnan järjestämisestä rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annetun lain (1015/2005) mukaan.
 
Suomessa toimii useita järjestöjä ja auttavia tahoja, jotka tuottavat rikoksen uhreille kohdennettuja tukipalveluita. Valtakunnallisesti merkittäviä ovat Rikosuhripäivystys ja Ensi- ja turvakotien liitto ry. Suomen Mielenterveysseura tarjoaa tukea kaikille kriiseissä ja vaikeissa elämäntilanteissa oleville. Osa järjestöistä toimii paikallisemmin ja kohdentaa palveluitaan rajatummin. Tällaisia ovat esimerkiksi Tukinainen ry, Monika-Naiset liitto ry, Naisten Linja Suomessa ry, Turvallisemman vanhuuden puolesta - Suvanto ry, Huoma - Henkirikoksen uhrien läheiset ry ja Suomen Delfins ry. Järjestöjen toiminnan rahoituksesta tarkemmin jäljempänä.
 
Yksityisistä yrityksistä rikoksen uhreille palveluja tuottavat esimerkiksi asianajotoimistot, lääkäriasemat ja turvapalveluyritykset.
 

Rikoksen uhreille tukipalveluja tuottavat järjestöt toimivat pääasiassa Raha-automaattiyhdistyksen, jäljempänäRAY, yleisavustusten ja kohdennettujen toiminta-avustusten turvin.  Osa saa toimintaansa kunnan rahoitusta tai valtionapua. Vähäisiä tuloja kertyy yksityisistä lahjoituksista ja omasta varainhankinnasta.
 
RAY:n avustustoiminnan lakisääteisenä päämääränä on terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen yleishyödyllisten yhteisöjen toimintaa tukemalla (arpajaislaki 1047/2001, 17 §).   Lakiin kirjattujen yleisten edellytysten lisäksi RAY-avustusten myöntämistä rajaa valtion talousarvioon vuosittain kirjattu jaettavissa oleva avustusten kokonaismäärä. Avustuksen myöntämisen tarkoituksenmukaisuutta harkittaessa arvioidaan sitä, minkälainen toiminta sopii luontevimmin kansalaisjärjestön toteuttamaksi.
 
RAY korostaa avustusstrategiassaan sitä, että järjestöjen toiminta perustuu vahvasti palkallisen työn ja vapaaehtoisen toiminnan muodostamaan kokonaisuuteen.  Tiettyjä sisältöalueita ja toimintoja voidaan toteuttaa pelkästään vapaaehtoisuuteen perustuen. Toisaalta jotkut toiminnot eivät voi olla pelkästään vapaaehtoisten toteuttamia tai heidän vastuullaan.  On toimintoja, jotka edellyttävät palkattua ammattihenkilöstöä, mutta vapaaehtoisilla voi olla oma roolinsa esimerkiksi tuki- tai vertaistoiminnassa.
 
RAY myöntää avustusta vuodeksi kerrallaan.  Useamman vuoden kestäviin hankkeisiin ja jatkuvaluonteisiin avustuskohteisiin avustusta haetaan joka vuosi erikseen seuraavalle vuodelle. Kohdennettu toiminta-avustus voidaan myöntää jatkuvaluonteiseen toimintaan, mutta sen myöntämisperusteet tarkistetaan vuosittain. Päätöksen yhteydessä annetaan neljälle vuodelle ulottuva arvio avustustasosta.
 
Avustusta ei ole tarkoitettu valtion tai kuntien lakisääteisten tehtävien tai palvelujen rahoittamiseen. Lakisääteinen ammatillinen hoitotyö ei kuulu RAY-avustuksilla toteutettavaan järjestöjen toimintaan. RAY:n linjausten mukaan intensiiviseen yksilötyöhön, kuten terapiaan, avustusta voi käyttää keskimäärin viiteen käyntiin asiakasta kohden.  Yksilöterapiaan rinnastettavaa on yksilöllinen neuvonta ja ohjaus, keskustelut kriisitilanteissa ja esimerkiksi laitosjakson jälkeen annettava ohjaus. RAY-avustuksia ei kohdisteta turvakotien laitostoimintaan tai turva-asuntoihin.
 
Turvakotien rahoitus tulee pääasiassa kunnilta. Kunnat rahoittavat turvakotipalveluiden lisäksi jossain määrin järjestöjen muuta kriisityötä, kohdennettua toimintaa ja hankkeita. Muutamassa kunnassa turvakotipalvelu on järjestetty osana kunnan tai sosiaali- ja terveyspiirin palvelua. Yleisemmin kunnat hankkivat turvakotipalveluita asiakaskohtaisilla maksusitoumuksilla palveluita tuottavilta järjestöiltä.  Turvakodin perusta voi olla myös ostopalvelusopimuksen ja maksusitoumusten yhdistelmä.   Kuntien järjestäessä turvakotipalvelut ostopalveluna sovelletaan palvelujen hankinnassa lakia julkisista hankinnoista (348/2007).  
 
Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan lainsäädäntöä, jolla turvakotien rahoitus siirrettäisiin hallituksen rakennepoliittisen ohjelman mukaisesti valtion vastuulle vuonna 2015. Lailla on tarkoitus säätää turvakotipalvelujen rahoittamisesta valtionavulla. Tavoitteena on turvata turvakotien toiminta ja lisätä turvakotipaikkojen määrää Suomessa.
 
Valtionavustuksista säädetään valtionavustuslaissa (688/2001). Valtionavustuksella tarkoitetaan tuenluonteista rahoitusta tietyn toiminnan tai hankkeen avustamiseksi. Lain 7 §:ssä säädetään valtionavustuksen myöntämisen yleiset edellytykset. Valtionavustusta voidaan myöntää valtion talousarvion puitteissa taikka talousarvion ulkopuolelta olevan valtion rahaston puitteissa, jos
1) tarkoitus, johon valtionavustusta haetaan, on yhteiskunnallisesti hyväksyttävä;
2) valtionavustuksen myöntäminen on perusteltua valtionavustuksen käytölle asetettujen tavoitteiden kannalta;
3) valtionavustuksen myöntämistä on pidettävä tarpeellisena valtionavustuksen hakijan saama muu julkinen tuki sekä valtionavustuksen kohteena olevan hankkeen tai toiminnan laatu ja laajuus huomioon ottaen; sekä
4) valtionavustuksen myöntämisen ei arvioida aiheuttavan muita kuin vähäisiä kilpailua ja markkinoiden toimintaa vääristäviä vaikutuksia Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa.
 
Valtionavustus voidaan myöntää yleisavustuksena tai erityisavustuksena. Yleisavustus voidaan myöntää valtionavustuksen saajan toimintaan yleisesti tai tiettyyn osaan sen toiminnasta.
Tarkempia säännöksiä lain soveltamisalaan kuuluvan valtionavustuksen talousarvion mukaisesta myöntämisestä, maksamisesta ja käytöstä voidaan antaa valtioneuvoston asetuksella. Valtionapuviranomainen voi antaa tarkempia ohjeita teknisluonteisista yksityiskohdista. Jos muussa laissa on valtionavustuslaista poikkeavia säännöksiä, niitä noudatetaan yleislain sijasta.
 
Valtionavustus ei saa yhdessä muiden julkisten tukien kanssa ylittää Euroopan yhteisön tai Suomen lainsäädännössä säädettyä valtionavustuksen tai muun julkisen tuen enimmäismäärää. Muu kuin hakijan henkilökohtaiseen käyttöön tai hankkeeseen tarkoitettu valtionavustus ei saa kattaa valtionavustuksen kohteena olevasta toiminnasta tai hankkeesta aiheutuvien kokonaiskustannusten täyttä määrää, jollei valtionavustuksen myöntämisen tavoitteiden saavuttamiseksi välttämättömistä ja perustelluista syistä muuta johdu.
 
Rikosuhripäivystyksen, jäljempänä RIKU, perustoimintaa tuetaan merkittävästi valtionavustuksella. Valtionavustusta on myönnetty RIKUlle vuodesta 2001.  Avustussumma on kasvanut reilusti vuosien myötä: vuonna 2002 avustusta myönnettiin 34 000 euroa ja vuonna 2014 avustuksen suuruus oli 590 000 euroa.   Avustus osoitetaan valtion talousarviossa oikeusministeriön momentilta 25.01.50.  Momentin määrärahaa saa käyttää muun muassa avustuksiin rikollisuutta ehkäisevää työtä tekeville ja rikosten uhreista huolehtiville yhteisöille sekä rikollisuutta ehkäisevän työn arviointiin. Vuosittainen harkinnanvarainen avustuspäätös tehdään hakemuksen pohjalta sen jälkeen, kun valtion talousarvio on eduskunnassa hyväksytty ja oikeusministeriössä alustava valtionavustuksen käyttösuunnitelma hyväksytty.  RIKUn oikeusministeriöstä ja RAY:sta saaman rahoituksen kehittyminen vuosina 2002–2014 ilmenee tarkemmin alla olevasta taulukosta. Luvuissa ei ole mukana erillisiin rikoksentorjuntahankkeisiin myönnettyjä valtionavustuksia.

Taulukko 1. Rikosuhripäivystyksen saamat avustukset vuosina (tuhatta euroa)
 

Rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/29/EU, jäljempänäuhridirektiivi, on saatettava kansallisesti voimaan viimeistään 16.11.2015.   Uhridirektiivillä kumotaan vuonna 2001 annettu puitepäätös uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyssä.   Direktiivin tarkoituksena on varmistaa, että rikoksen uhrit saavat asianmukaista tietoa, tukea ja suojelua ja että he voivat osallistua rikosoikeudellisiin menettelyihin.  
 
Direktiivin 8 artiklassa säädetään oikeudesta käyttää uhrien tukipalveluja.  Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että uhrilla on tarpeidensa mukaisesti mahdollisuus käyttää maksutta luottamuksellisia uhrin etua edistäviä uhrien tukipalveluja ennen rikosoikeudellista menettelyä, sen kuluessa ja tarvittavan ajan sen jälkeen. Perheenjäsenillä on oikeus käyttää uhrien tukipalveluja tarpeidensa sekä uhriin kohdistuneen rikoksen johdosta aiheutuneen vahingon suuruuden mukaisesti.  
 
8 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava toimenpiteitä maksuttomien ja luottamuksellisten erityistukipalvelujen perustamiseksi uhrien yleisten tukipalvelujen lisäksi tai niiden erottamattomina osina taikka annettava uhrien tukijärjestöille mahdollisuus ottaa yhteyttä tällaista erityistukea antaviin olemassa oleviin erikoisyksiköihin. Uhrilla on oikeus käyttää tällaisia palveluja erityistarpeidensa mukaisesti ja perheenjäsenillä erityistarpeidensa ja uhriin kohdistuneen rikoksen johdosta aiheutuneen vahingon suuruuden mukaisesti.
 
Uhrien tukipalveluista saatavasta tuesta säädetään 9 artiklassa. Uhrien tukipalvelujen on tarjottava vähintään uhrin oikeuksien käyttämisen kannalta olennaista tietoa, neuvontaa ja tukea (a alakohta),tietoa asiaankuuluvista erityistukipalveluista tai välitön ohjaus tällaiseen palveluun (b alakohta),emotionaalista tukea ja, jos saatavilla on, myös psykologista tukea (c alakohta), neuvontaa rikoksesta johtuviin taloudellisiin ja käytännön kysymyksiin (d alakohta), toissijaisen tai toistuvan uhriksi joutumisen, pelottelun tai kostotoimien riskiä ja ehkäisemistä koskevaa neuvontaa, jolleivät muut julkiset tai yksityiset palvelut sitä muuten tarjoa (e alakohta).
 
Direktiivin 9 artiklan 3 kohdassa täsmennetään, että erityistukipalvelujen on kehitettävä ja tarjottava vähintään, jolleivät muut julkiset tai yksityiset tahot niitä muuten tarjoa, suoja tai muu sopiva väliaikainen majoitus turvallista paikkaa tarvitsevalle uhrille sekä kohdennettu ja yhdennetty tuki mukaan lukien psykologinen apu ja neuvonta uhreille, joilla on erityistarpeita. Jälkimmäisessä kohdassa esimerkkeinä mainitaan seksuaalisen väkivallan, sukupuoleen perustuvan väkivallan ja läheisväkivallan uhrit.
 
Palveluiden järjestämisen ja tuottamisen muodot on jätetty uhridirektiivissä jäsenvaltioiden harkintaan. Uhrien tukipalvelut ja mahdolliset erityistukipalvelut voidaan 8 artiklan 4 kohdan mukaan perustaa julkisina taikka valtiosta riippumattomina järjestöinä, ja ne voidaan järjestää ammattilais- tai vapaaehtoispohjalta.  
 
Tuen tarjoamisen periaatteita täsmennetään direktiivin johdanto-osassa. Tukea olisi annettava eri keinoin ilman liiallisia muodollisuuksia ja huolehtien riittävästä maantieteellisestä kattavuudesta, jotta kaikilla uhreilla on mahdollisuus hyödyntää palveluja. Kaikissa palveluissa olisi otettava huomioon rikosten uhrien henkilökohtainen tilanne ja välittömät tarpeet.  Uhrien tukipalveluiden ei edellytetä itse tarjoavan laajaa erikois- ja ammatillista asiantuntemusta, vaan niiden olisi tarvittaessa autettava uhreja ottamaan yhteyttä olemassa oleviin ammattiauttajiin. Erityistukipalveluihin voivat kuulua muun muassa välitön lääketieteellinen apu, lyhyt ja pitkäaikainen psykologinen neuvonta, vammojen hoito, oikeudellinen neuvonta, asianajopalvelut sekä erityispalvelut lapsille, jotka ovat suoraan tai välillisesti uhreja.
 
Uhridirektiivi ei vaikuta muissa unionin säädöksissä oleviin pidemmälle meneviin säännöksiin, joissa käsitellään kohdennetummin tiettyjen uhriryhmien kuten ihmiskaupan uhrien ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön uhrien erityistarpeita. Näiltä osin noudatetaan ihmiskaupan ehkäisemisestä ja torjumisesta sekä ihmiskaupan uhrien suojelemisesta annettua direktiiviä 2011/36/EU ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja seksuaalisen riiston sekä lapsipornografian torjumisesta annettua direktiiviä 2011/93/EU. 
 
Komissio on joulukuussa 2013 antanut suositusluonteisen ohjeistuksen uhridirektiivin täytäntöönpanosta. Mikäli jäsenvaltiot järjestävät tukipalveluja yksityisen tai kolmannen sektorin avulla, valtioiden tulisi komission suosituksen mukaan kohdentaa niille kestävä rahoitus ja muut tarvittavat resurssit, elleivät organisaatiot mieluummin halua pysyä riippumattomina ja toimia ilman valtionrahoitusta. Palveluntoimittajien valinnassa voidaan käyttää eri menetelmiä, kuten laadunvarmistusta, julkisten palvelujen hankintajärjestelmää tai valtionapujärjestelmää, jolloin palvelun laadulle, luotettavuudella ja läpinäkyvyydelle on omat kriteerinsä.  Komissio suosittaa myös harkitsemaan kansallisen rikosuhrirahaston perustamista uhrien tukijärjestöjen rahoittamiseksi. Rahasto voisi olla suoraan valtion rahoittama tai rikoksentekijöiltä sakkojen, lisämaksujen tai takavarikoidun omaisuuden tuotoilla kerätty taikka vakuutuksista rahoitettu solidaarisuusrahasto.

Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta, jäljempänä Istanbulin sopimus, on hyväksytty 11.5.2011. Yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan 1.8.2014.
 
Suomi allekirjoitti sopimuksen ensimmäisten joukossa, muttei ole vielä ratifioinut sitä. Ratifiointiedellytyksiä arvioimaan asetettu työryhmä sai mietintönsä valmiiksi keväällä 2013. Ulkoasiainministeriö valmistelee hallituksen esitystä yleissopimuksen ratifioinniksi mietinnön ja siitä saatujen lausuntojen pohjalta. Tavoitteena on antaa ratifiointia koskeva hallituksen esitys eduskunnalle elokuussa 2014.
 
Tuesta ja suojelusta säädetään Istanbulin sopimuksen IV luvussa.  Tukipalveluista säädetään yleisiä tukipalveluja koskevassa 20 artiklassa ja erityistukipalveluja koskevissa 22–26 artikloissa.  Yleisillä tukipalveluilla tarkoitetaan sopimuksessa yleisiä hyvinvointipalveluja sekä terveys- ja sosiaalipalveluja. Erityistukipalveluilla tarkoitetaan erityisiä naisiin kohdistuvan väkivaltaan ja perheväkivaltaan liittyviä palveluja.
 
Yleissopimuksessa vaaditaan neljä erityyppistä erityistukipalvelua: turvakodit (23 artikla), auttavat puhelimet (24 artikla), seksuaalisen väkivallan uhrien tukemiseksi perustettavat tukikeskukset (25 artikla) sekä väkivallalle altistuneen lapsitodistajan suojelu ja tuki (26 artikla). Asianmukaisten, helposti saavutettavien turvakotien perustamisesta edellytetään säädettäväksi riittävässä määrin. Sopimus velvoittaa perustamaan myös riittävästi raiskauksen tai muun seksuaalisen väkivallan uhreja varten helposti saavutettavia tukikeskuksia, jotka voivat tarjota uhreille lääketieteellistä ja oikeuslääketieteellistä tutkimusta, traumatukea ja neuvontaa. Sopimusvaltioissa edellytetään otettavaksi käyttöön valtakunnallisia, ympärivuorokautisia, luottamuksellisia, maksuttomia auttavia puhelimia, joissa neuvotaan soittajia kaikkiin yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluviin väkivallan muotoihin liittyvissä asioissa. Siihen on voitava soittaa myös nimettömänä. Lisäksi yleissopimus velvoittaa soveltamisalaan kuuluvien väkivallan muotojen lapsitodistajien oikeuksien ja tarpeiden asianmukaiseen huomioon ottamiseen.
 
Yleissopimuksen II luvun 8 artikla edellyttää sopimusosapuolilta riittäviä rahoitus- ja henkilöstövoimavaroja, jotta yhtenäiset toimintaperiaatteet, toimet ja ohjelmat yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien väkivallan muotojen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi voidaan toteuttaa asianmukaisesti. Rahoituksen voidaan tulkita koskevan myös uhrien palveluita, vaikka artiklassa ei suoraan tätä sanotakaan.  Tulkintaa tukee osaltaan 9 artikla, joka koskee kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan toimintaan suhtautumista.
 

Rikosten uhrien tukipalvelujen rahoittamiseksi on käytössä erilaisia malleja eri maissa. Seuraavassa kuvataan tilanne niissä Euroopan maissa, joissa tukipalvelujen rahoittaminen perustuu kokonaan tai osittain rikoksentekijöiltä kerättäviin maksuihin.
 
Ruotsi
 
Ruotsissa rikosuhrirahasto (Brottsofferfond) otettiin käyttöön vuonna 1994, jolloin perustettiin uhriasioista vastaava viranomainen (Brottsoffermyndigheten, BrOM). Henkilöt, jotka tuomitaan tuomioistuimessa tai tuomitaan sakkoihin rangaistusmääräysmenettelyssä sellaisesta rikoksesta, josta voidaan tuomita vankeutta, määrätään maksamaan rikosuhrirahastoon 500 kruunua (noin 55 euroa). Valvontarangaistukseen tuomitut määrätään maksamaan 50 kruunua päivässä, enintään kuitenkin 6000 kruunua. Rikosuhrimaksu suoritetaan poliisille.  Rahastoon voi tehdä myös lahjoituksia. Vuonna 2013 rikosuhrirahaston tulot olivat noin 31,5 miljoonaa kruunua. Rahaa jaettiin noin 30 miljoonaa kruunua.
 
Kohteet, joihin rikosuhrirahastossa olevia varoja voidaan jakaa, on määritelty rikosuhrirahastoa koskevassa asetuksessa. Uhrirahastosta myönnettävä avustus on tarkoitettu tukemaan tutkimusta, koulutusta, tiedotusta ja muuta kehittämistyötä, joka koskee rikosuhrikysymyksiä ja jota harjoittavat järjestöt, yksityiset toimijat tai julkishallinto. Tukea myönnetään myös paikallisten rikosuhripäivystysten toimintaan. Vuonna 2013 suurin osa avustuksista myönnettiin voittoa tavoittelemattomille järjestöille.  Sekä rikosuhrirahaston tulot että rahahakemusten määrät ovat viime vuosina olleet laskussa.
 
Rikosuhrimaksun korottamista on esitetty 800 kruunuun 1.1.2015 lukien.  Sähköiseen valvontaan määrätyillä päiväkohtainen maksu nostettaisiin 80 kruunuun siten, että enimmäissumma täytäntöönpanoajalta olisi 9600 kruunua. Korotustarpeita on perusteltu muun muassa rahastoon saatujen tulojen vähenemisellä ja sillä, että yhä suurempi osa rahaston tuotoista on myönnetty rikosuhripäivystyksille ja todistajantukitoimintaan.
 
Rahaston hallinnointi on Ruotsissa Brottsoffermyndighetenin tehtävä. Rahahakemukset, joita tuli vuonna 2013 noin 550 kappaletta, käsittelee seitsemänjäseninen neuvosto. Neuvoston puheenjohtajana toimii BrOM:n pääjohtaja. Hallitus valitsee neuvoston muut jäsenet, jotka ovat eri alojen tutkijoita. Neuvosto kokoontuu vähintään kahdesti vuodessa.
 
Tanska
 
Tanskassa laki rikosuhrirahastosta tuli voimaan vuoden 2014 alusta. Henkilöt, jotka tuomitaan rikoslaissa määritellyistä henkeen ja terveyteen kohdistuneista rikoksista, seksuaalirikoksista sekä tietyistä liikennerikoksista ja -rikkomuksista, määrätään maksamaan rikosuhrirahastoon 500 kruunua (noin 67 euroa). Maksu suoritetaan poliisille.
 
Lain valmisteluvaiheessa Tanskassa arvioitiin, että rikosuhrirahastoon kertyisi vuosittain 30–35 miljoonaa kruunua (noin 4‒4,7 miljoonaa euroa). Rahastoon liittyvät hallinnolliset kulut arvioitiin 5,4 miljoonan kruunun suuruisiksi vuosittain.
 
Kohteet, joihin rikosuhrirahastossa olevia varoja voidaan jakaa, on määritelty laissa. Rahaa myönnetään rikoksen uhreja auttaville ja tukeville toimijoille, uhreja koskevaan tutkimukseen, koulutukseen, seminaareihin, tiedottamiseen ja muuhun kehittämistyöhön. Rahastoa hallinnoi riippumaton neuvosto, joka on oikeusministeriön asettama. Neuvosto asetetaan neljäksi vuodeksi kerrallaan ja siinä on puheenjohtaja ja kaksi jäsentä. Neuvosto raportoi toiminnasta oikeusministeriölle vuosittain. Oikeusministeriö tarjoaa neuvostolle sihteeripalvelut.
 
Belgia
 
Belgiassa on käytössä rikoksen uhrien auttamiseen tarkoitettu rahasto, johon tuomari määrää rikoksista ja rikkomuksista rangaistukseen tuomitut henkilöt maksamaan tietyn summan. Maksu ei ole luonteeltaan rangaistus, mutta se on pakollinen ja määrätään maksettavaksi aina. Maksun lähtösumma on 25 euroa, joka kerrotaan sakkojen laskemisessa käytettävällä kertoimella. Kirjoitushetkellä kerroin on 6, eli maksu on yhteensä enintään 150 euroa. Belgian valtiovarainministeriö (Federal Public Service Finance) huolehtii maksujen perinnästä sakkojen perintää koskevien sääntöjen mukaisesti. Rahat siirretään rahastoon neljännesvuosittain.
 
Väkivaltarikosten uhrien rahallisen auttamisen komissio (Commission pour l’aide financière aux victimes d'actes intentionnels de violence et aux sauveteurs occasionnels) käsittelee rahastoon kohdistuvat hakemukset. Rahallista tukea voivat hakea väkivaltarikosten uhrit ja heidän läheisensä esimerkiksi lääkäri- ja terapiakulujen kattamiseen. Kyseessä ei ole vahingonkorvaus, vaan erillinen rahallinen tuki rikoksen uhreille.
 
Iso-Britannia
 
Isossa-Britanniassa on ollut vuodesta 2007 alkaen käytössä uhrimaksu (victim surcharge), joka on tuomioistuimen rikoksentekijälle määräämä lisämaksu. Aluksi maksu perittiin 15 punnan (noin 18 euron) suuruisena kaikilta sakkoihin tuomituilta henkilöiltä. Uhrimaksua koskevaa lakia muutettiin syksyllä 2012 siten, että maksun määräytymisen perusteet laajenivat koskemaan myös muita kuin sakkoihin tuomittuja henkilöitä. Maksun suuruus on porrastettu yli 18-vuotiaiden rikoksentekijöiden kohdalla tuomioiden mukaan seuraavasti:
 

• ehdollinen rangaistus (conditional discharge): 15 puntaa
• sakko: 10 % sakon suuruudesta, kuitenkin vähintään 20 puntaa ja enintään 120 puntaa
• yhdyskuntaseuraamus: 60 puntaa
• ehdoton vankeusrangaistus: alle 6 kk: 80 puntaa; yli 6 kk ja alle 2 v: 100 puntaa; yli 2 v: 120 puntaa
• ehdollinen vankeusrangaistus: alle 6kk: 80 puntaa; yli 6kk ja alle 1 vuosi: 100 puntaa

Uhrimaksuilla saadaan kerättyä noin 10 miljoonaa puntaa vuodessa, mikä on noin puolet siitä määrästä, joka vuosittain määrätään maksettavaksi. Myös alle 18-vuotiaat määrätään maksamaan uhrimaksu, mutta summat ovat matalampia kuin täysi-ikäisillä. Lisäksi oikeushenkilöt voidaan määrätä maksamaan uhrimaksu. Rahat korvamerkitään ja ohjataan rahastoon, josta rahoitetaan rikoksen uhrien tukipalveluja.
 
Liettua
 
Liettuan oikeusministeriön hallinnoima rikosuhrirahasto perustettiin väkivaltarikoksista aiheutuneiden rikosvahinkojen korvaamista koskevan lain nojalla vuonna 2009. Rikosuhrirahaston rahoitus tulee sekä valtiolta että rikoksentekijöiden maksamista uhrimaksuista. Liettuan rikoslaissa on erillinen pykälä rikosuhrirahastoon maksettavasta maksusta. Lain mukaan tuomioistuin voi määrätä rikoksentekijän maksamaan maksun, joka on suuruudeltaan 5-25 kertaa minimielintasoa vastaava summa. Mininimielintaso on suuruudeltaan 130 liettuan litiä, eli noin 37 euroa. Näin ollen maksun suuruus on vähintään 185 ja enintään 925 euroa. Maksu tulee suorittaa tuomioistuimen määräämässä ajassa.
 
Puola
 
Puolaan perustettiin vuoden 2012 alussa rikoksen uhreja ja vapautuvia vankeja auttava rahasto. Kyseessä on valtion rahasto, jonka resurssit kertyvät pääasiassa vahingonkorvauksista ja rikoksentekijöiltä perittävistä maksuista. Rahastosta jaetaan tarjouskilpailun perusteella rahaa toimijoille, jotka tarjoavat maksuttomia palveluja rikoksen uhreille. Rahaston suunnitteluvaiheessa arvioitiin, että rahastosta voitaisiin jakaa vuosittain lähes kolme miljoonaa euroa valtionapua ja 500 000‒700 000 euroa tiedotuskampanjoihin, tutkimukseen, koulutukseen, seminaareihin jne.
 

Valtion rahoituksen kanavointi rikosuhripalveluiden tuottamiseen voidaan Suomessa ajatella toteuttavaksi rahasto-, säätiö-, veronsaaja- taikka valtionavustusmallin avulla. 
 
Perustuslain 87 §:n mukaan lailla voidaan säätää valtion rahaston jättämisestä talousarvion ulkopuolelle, jos valtion pysyvän tehtävän hoitaminen sitä välttämättä edellyttää. Rikosuhripalvelujen tuottaminen aiheuttaa valtiontalouden mittakaavassa suhteellisen vähän menoja.  Siitä aiheutuvat vuotuiset menot ovat varsin hyvin ennakoitavissa.  Rahaston perustamista ei siksi voida pitää perustuslaissa tarkoitetussa mielessä välttämättömänä rikosuhripalveluiden tuottamiseksi tai palvelujen järjestämisen tukemiseksi.
 
Rikosuhripalvelujen rahoittamista varten voisi olla mahdollista perustaa säätiö, jonne valtion rahoitus kanavoitaisiin talousarviosta myönnettävänä valtionapuna. Säätiö voisi pyrkiä keräämään myös muuta rahoitusta. Säätiömuoto itsessään ei kuitenkaan vaikuttaisi käytettävissä olevan valtion rahoituksen määrään. Lisäksi säätiö muodostaisi hallinnollisesti ja kustannuksiltaan raskaan väliportaan valtionavun kanavoimisessa järjestöille.  Säätiötä olisi myös hankala valtion toimenpitein ohjata.
 
Valtion veron tai muun laissa säädetyn pakollisen rahasuorituksen saajaksi on eräissä tilanteissa säädetty yksityinen taho. Esimerkkinä voidaan mainita tallennuslaitteiden valmistajilta ja maahantuojilta perittävä tekijänoikeudellinen hyvitysmaksu, jonka saajana on tekijänoikeusjärjestö. Tekijänoikeuslakiin (404/1961) perustuvat hyvitykset järjestö jakaa edelleen teosten tekijöille. Rikosuhripalveluja tuottavien järjestöjen luonnetta ei ole tarpeen pyrkiä muuttamaan eikä maksujen ohjaaminen suoraan järjestöille ole tarkoituksenmukainen ratkaisu.
                                                                                                                                                
Valtionavustusmallissa palveluja rahoitettaisiin talousarvioon otetusta ministeriön määrärahasta. Tukipalvelujen rahoittamiseen olisi mahdollista kohdentaa valtion sakkotuloja ja takaisin saatua rikoshyötyä.  Mainittujen tulojen korvamerkintä ei kuitenkaan lisäisi valtion rahoitusmahdollisuuksia. Takaisin saadun rikoshyödyn kertymä vaihtelee vuosittain eikä toimisi sopivana pohjana pysyvyyttä edellyttävälle ratkaisulle.  Tukipalvelujen rahoituksen lisäämiseksi parhaana vaihtoehtona voidaan pitää mallia, jossa rikoksentekijät osallistuisivat uhrien tukipalvelujen rahoittamiseen erillisellä maksulla.
 
Rikoksen uhreille kohdennettujen tukipalveluiden tuottaminen edellyttää rahoitukselta jatkuvuutta ja pysyvyyttä. Siksi perusrahoitus olisi tarkoituksenmukaisinta toteuttaa valtion talousarvion kautta. Rahoitusmalli on vahvasti sidoksissa nykyiseen toimintaympäristöön, jossa palveluja tuottavien järjestöjen toiminta perustuu pitkälti vapaaehtoistyöhön ja valtionavustukset kohdennetaan järjestöjen perustoimintaan. Tulevaisuudessa tilanne voi olla toinen, ja palvelujen rahoittamiseen ja tuottamiseen saattaa olla aiheellista käyttää muita menettelyjä. Näitä mahdollisuuksia tulee selvittää jatkovalmistelun yhteydessä.
 
Rikosuhrimaksusta saatavat tuotot kattaisivat vain osan uhrien tukipalveluiden rahoitustarpeista. Sen ohella tarvitaan myös muuta valtionrahoituksen kasvattamista ja kaikkia nykyisiä rahoituskanavia.  On tärkeää, että järjestöjen tuottamien palveluiden nykyinen pääasiallinen rahoittaja RAY tukisi edelleen rikosuhripalveluita tuottavien järjestöjen toimintaa. Tuki voitaisiin kohdentaa kehittämistoimintaan, erilaisiin hankkeisiin, vapaaehtoistoiminnan koordinointiin sekä järjestöjen tuottamaan koulutukseen.  Kuntien rooli yleisten sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajana ja rahoittajana olisi jatkossakin keskeinen rikosten uhrien tarvitsemissa peruspalveluissa.

Rahoituksen kerääminen rikoksentekijöiltä perittävällä maksulla valtiolle rikoksen uhrien tukipalveluihin suunnattavaksi olisi Suomessa uutta.
 
Rikosuhrimaksu ei ole rangaistus vaan rikoksesta johtuva erityislaatuinen maksuseuraamus. Maksujen tuotto tulisi käytettäväksi rikoksen uhreille suunnattujen tukipalveluiden rahoittamiseen. Maksuvelvollisuus aiheuttaisi rikoksesta tuomitulle varsinaisen rangaistuksen ohella taloudellisen lisäseuraamuksen. Maksun myötä kokonaisseuraamus käytännössä ankaroituisi.  Maksuvelvollisuuden rajaamista, maksun suuruutta, maksun porrastamisen tarvetta ja muutoksenhaun mahdollisuutta on siksi aiheellista arvioida rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja kriminalisointiperiaatteiden kannalta.
 
Rikosuhrimaksujärjestelmälle tulee asettaa selkeät reunaehdot. Maksuvelvollisuuden perusta ja asiaan liittyvät viranomaistoimet on määrättävä tarkkarajaisesti. Maksu ja sen määrä pitää olla ennakoitavissa.  Järjestelmän tulee olla riittävän yksinkertainen, jotta se on ennustettava ja helppo soveltaa.  Järjestelmän tulee olla oikeudenmukaisuusnäkökulmasta hyväksyttävissä ja myös taloudellisesti kannattava.
 
Rikosuhrimaksuun velvollisten rajaamiselle on useita vaihtoehtoja. Maksuvelvollisuus voitaisiin asettaa kaikille rikoksista tuomituille tai rajatummin, esimerkiksi vain tietynlaisista rikoksista tai tiettyihin seuraamuksiin tuomituille. Koska maksun tuotto käytetään rikoksen uhrien tukipalveluiden kustannuksiin, maksuvelvollisuuden rajaaminen sellaisiin rikoksiin, joissa on uhri, olisi helpoiten perusteltavissa. Tällainen rajaus ei kuitenkaan toisi riittävästi tuloja, joiden hankkimiseksi järjestelmä rakennetaan. 
 
Maksajien lukumäärässä suurimpaan tulokseen päästäisiin, jos maksuvelvollisuus ulotettaisiin kaikista rikoksista tuomittuihin - myös niistä, joista pelkkä sakkorangaistus on mahdollinen seuraus.  Tämä ei kuitenkaan ole tulojen keräämiseksi välttämätöntä eikä rikosuhrimaksun kytkeminen vähäisiin rikoksiin ja rikkomuksiin ole perusteltua. Tällainen järjestelmä voisi johtaa tekijän kannalta kohtuuttoman ankaraan kokonaisseuraamukseen.
 
Rikosuhrimaksun suuruus voisi määräytyä tuomitun tekemien rikosten törkeyden tai moitittavuuden mukaan.  Kriminalisoinnilla säädettyä vankeusuhkaa voidaan pitää maksuvelvollisuuden luontevana rajana. Maksumäärän porrastaminen useaan eri luokkaan suhteutettuna sakon suuruuteen tai vankeustuomion pituuteen mukaan suhteuttaen noudattaisi parhaiten suhteellisuusperiaatetta, mutta olisi monimutkainen. Lisäksi rikosuhrimaksut voisivat nousta niin suuriksi, että niiden periminen voisi olla vaikeaa. Britannian kokemukset antavat tästä viitteitä, sillä maksuista saadaan perittyä vain 50 %.
 
Yksinkertaisempi vaihtoehto olisi, että sakkoihin tuomituilta perittävä rikosuhrimaksu olisi tietty prosentuaalinen osuus sakon määrästä, ja vankeuteen tuomituille määrättävä rikosuhrimaksu olisi jokin kiinteä summa.  Suhteellisuus toimisi tällöin kuitenkin vain sakon osalta, ja maksun suuruuden ennakointi olisi hankalaa.
 
Kaikkein yksinkertaisimmillaan rikosuhrimaksu muodostuisi kiinteästä summasta, joka olisi sama kaikille. Maksu voisi olla suuruudeltaan tietty euromäärä per tuomittu henkilö tai määrätty sakko. Tanskassa ja Ruotsissa on päädytty tähän perusratkaisuun. Sähköiseen valvontarangaistukseen tuomituille määrätään Ruotsissa tuomion pituuteen suhteutettu päiväkohtainen maksu.
 
Suhteellisuusperiaatteen kannalta kyseenalaisena voidaan pitää ratkaisua, jossa rikosuhrimaksu on lievistä rikoksista yhtä suuri kuin törkeistä.  Parhaana vaihtoehtona olisi riittävän yksinkertainen järjestelmä, joka sisältää rikoksen törkeyteen liittyvän porrastuksen ja kohtuulliset maksuvelvoitteet. Maksuvelvollisuuden vaihtoehtojen arvioinnissa rikosuhrimaksun suuruudella on merkitystä.
 

Rikoksen törkeyteen pohjautuvana rajana maksuvelvollisuudelle voidaan pitää syyllistymistä tekoon, josta on säädetty vankeustasoinen rangaistusuhka.  Merkittävin osa näistä kriminalisoinneista on koottu rikoslakiin. Muissakin laeissa on erinäisiä vankeusuhalla rangaistavaksi säädettyjä tekoja. Vuositasolla tällaisista teoista tuomitaan rikoslakirikoksiin verrattuna vähän. Kysymys on muun muassa tupakan myyntirikoksista, luvattomasta taksi- ja tavaraliikenteen harjoittamisesta sekä siviilipalvelus- ja asevelvollisuusrikoksista.
 
Ehdotuksen mukaan rikosuhrimaksuun velvollisia ovat sellaisesta rikoksesta tuomitut henkilöt, jossa vankeusrangaistus on mahdollinen seuraamus. Tilastokeskuksesta ja Poliisiammattikorkeakoulusta saatujen tietojen perusteella sellaisista rikoksista, joissa vankeus on mahdollinen seuraamus, tuomittiin vuonna 2012 noin 158 000 henkilöä. Luvussa ovat mukana henkilöt, joille syyttäjä määräsi summaarisessa menettelyssä sakkorangaistuksen rikoksesta, josta ankarin säädetty rangaistus on vankeutta.  Tuomioistuimessa tuomittuja oli noin 54 000, rangaistusmääräysmenettelyssä 103 000. Liikenneturvallisuuden vaarantamisesta annettiin noin 79 000 rangaistusvaatimusta.  
 
Alaikäiset rikoksentekijät jätetään maksuvelvollisuuden ulkopuolelle.  Oikeusministeriössä alaikäisistä ulosottovelallisista tehdyn selvityksen mukaan 15‒17-vuotiailla oli ulosotossa olevissa veloissa merkittävänä ryhmänä sakot.  Rikosuhrimaksujärjestelmällä ei haluta lisätä nuorten velkaantumista eikä aiheuttaa sitä tilannetta, että huoltaja maksaisi rikosuhrimaksun alaikäisen puolesta. 15‒17 -vuotiaat rikoksentekijät pois lukien rikosuhrimaksuun velvollisia arvioidaan olevan vuositasolla noin 150 000 henkilöä.
 
Ehdotuksen mukaan rikosuhrimaksun suorittamiseen velvollisia olisivat myös oikeushenkilöt, jotka on tuomittu yhteisösakkoon.  Yhteisösakkoja tuomitaan vuosittain 30‒40, lähes kaikki työturvallisuusrikoksista. Vuonna 2012 sakkoja tuomittiin yhteensä 44, joista 39 työturvallisuusrikoksista, kaksi ympäristön turmelemisesta, yksi tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta, yksi törkeästä avustuspetoksesta ja yksi alkoholirikoksesta.  
 
Jatkossa on huolehdittava siitä, että rikosuhrimaksujen tuotto pysyy niin suurena, että järjestelmä on kannattava.  Järjestelmän käyttöön ottamisen jälkeen rahamäärän kertymistä on seurattava. Tarpeen mukaan on arvioitava, onko maksuvelvollisuuden laajentamiseen tai maksujen korottamisen perusteita tuottojen kasvattamiseksi. Järjestelmään saattaa olla myöhemmin välttämätöntä tehdä muutoksia myös muista syistä.  
 
Suuri osa rikosuhrimaksuista on arvioitu tulevan tieliikennerikoksista. Niiden rajaaminen maksuvelvollisuuden piiristä tekisi rikosuhrimaksujärjestelmästä taloudellisesti kannattamattoman. On olemassa kaavailuja siitä, että tieliikennerikkomusten ja muiden vähäisempien rikosten käsittely siirrettäisiin pois rikosseuraamusjärjestelmästä.  Jatkossa niiden seuraamukset määrättäisiin hallinnollisessa järjestelmässä hallinnollisina sanktioina.  Hallinnollisten sanktioiden käyttöalaa laajennettaessa osasta kriminalisoituja tekoja luultavasti poistettaisiin vankeusrangaistusuhka kokonaan, jotta ne voitaisiin käsitellä kevyemmässä menettelyssä. Tähän liittyy merkittävä huomioon otettava muutostekijä rikosuhrimaksujärjestelmää ajatellen. Hallinnollisten sanktioiden käyttöalan laajentamissuunnitelmat ovat tässä vaiheessa niin selkiytymättömät, että niitä ei ole voitu ottaa huomioon tämän lain valmistelussa. Hallinnollisten sanktioiden laajentamiseen liittyvässä säädösvalmistelussa tulisi arvioida mahdollisen uudistuksen vaikutukset rikosuhrimaksulakiin.
 

Rikosuhrimaksun suuruuden määrittämisessä lähtökohtana tulee olla se, että järjestelmä täyttää tarkoituksensa. Maksun tuottojen on oltava riittävän suuret, jotta valtion mahdollisuudet rahoittaa rikoksen uhrien tukipalveluita paranevat. Rikosuhrimaksu tulisi tällä perusteella asettaa riittävän isoksi.  Toisaalta rikosuhrimaksun tulee olla oikeudenmukainen ja kohtuullinen. Kohtuullisuus edesauttaa vapaaehtoista maksamista eikä muodostu esteeksi sakkojen tai vahingonkorvausten maksamiselle.  
 
Rikosuhrimaksun ei tulisi olla suurempi kuin sakkorangaistus. Kyse on maksusta, joka määrätään varsinaisen rangaistuksen ohella. Suomessa esimerkiksi huumausaineen käyttörikoksesta, niskoittelusta poliisia vastaan ja toisen vahingoittamiseen soveltuvan esineen tai aineen hallussapidosta rangaistusmääräysmenettelyssä määrättävien sakkorangaistusten alakvartiili on 60 euroa[1], joten rikosuhrimaksun alin summa tulisi asettaa näille main. Sopivan suuruinen rikosuhrimaksu voisi luonnollisella henkilöllä olla muutamasta kymmenestä eurosta sataan euroon.
 
Rikoksen törkeyteen liittyvänä luontevana maksun porrastuksena voidaan pitää rangaistusasteikon mukaista kuuden kuukauden vankeusrangaistusta. Kyse on samasta rajauksesta, joka on rikoksen käsittelylle rangaistusmääräysmenettelyssä.  Niistä rikoksista, joista ankarin säädetty rangaistus on kuusi kuukautta vankeutta, maksun suuruus on 40 euroa. Kaikki rangaistusmääräysmenettelyssä sakkorangaistukseen tuomitut henkilöt maksaisivat tämän alemman suuruisen rikosuhrimaksun. Niistä rikoksista, joista säädetty ankarin rangaistus on yli kuusi kuukautta vankeutta, sopivana maksuna voidaan pitää 80 euroa.
 
Oikeushenkilölle asetettava rikosuhrimaksu voi perustellusti olla suurempi, koska määrättävät yhteisösakot ovat suuruudeltaan yleensä useita tuhansia euroja. Yhteisösakon lakimääräinen alaraja on 850 euroa. Yhteisösakkoon tuomittujen oikeushenkilöiden osalta sopivana rikosuhrimaksuna voidaan pitää 800 euroa.